Diskordianismi ei ole kaaoksen palvontaa

Diskordianismin nimikkojumaluus Eris (kreik. Roomalaisittain Discordia) on epäjärjestyksen ja kaaoksen, eripuran ja hämmennyksen jumalatar. Ei siis liene yllättävää, että diskordianisteja pidetään monesti kaaoksen palvojina. Tämä ajatus sisältää useitakin ongelmallisia käsityksiä muun muassa palvomisesta ja toisaalta kaaoksen merkityksestä. Tällä kirjoituksella pyrin valoittamaan sitä, miten diskordianismissa ei ole kyse kaaoksen palvomisesta – ainakaan ehkä siinä merkityksessä, missä ensisilmäyksellä saattaisi kuvitella – ja mitä me diskordianistit kaaoksella tarkoitamme.

Yksi diskordianistisen liikkeen syntyyn liittyvä ydinsanoma on se, miten kaaoksen jumalatar, Eris, julisti ihmiset vapaiksi järjestyksen ikeestä:

"Olen tullut kertomaan teille, että olette vapaita. Monia aikakausia sitten Minun tietoisuuteni jätti ihmiskunnan, jotta se voisi kehittää itseään. Palaan huomatakseni tämän kehityksen lähestyvän täyttymystään, joskin pelon ja väärinymmärrysten häiritsemänä.

Olette luoneet itsellenne psyykkiset haarniskat, ja niihin pukeutuneina näkökykynne on rajoittunut, liikkeenne ovat kömpelöt ja kivuliaat, ihonne on ruhjeilla ja henkenne on auringon käristämä.

Minä olen kaaos. Olen se aines, josta taiteilijanne ja tieteilijänne rakentavat rytmejään. Olen se henki, jossa lapsenne ja klovninne nauravat onnellisen vallattomina. Minä olen kaaos. Minä olen elossa, ja kerron teille, että olette vapaita." [i]

Jos selailee erilaisia internetfoorumeita, on varsin ymmärrettävää, että diskordianismia on helppo tulkita kaaoksen palvontana ja silkkana epäjärjestyksen ja hämmennyksen sekä eripuraisen väittelyn siivittämänä pölöilynä. Koska meistä jokainen on myös oman elämänsä Paavi, ei ole minun asiani kertoa teille, miten diskordianismia tulisi harjoittaa. Aion kuitenkin avata teille omaa valistunutta näkemystäni diskordianismiin, joka pohjaa niin Principia Discordiaan kuin monenlaisten erilaisten diskordianististen kirjoittajien, kuten Robert Anton Wilson tai Adam Gorightly, tulkintoihin. [ii]

Totisesti, diskordianismissa kyse on paljon enemmästä kuin vain kaaoksen ja epäjärjestyksen hurmoksellisesta ihailusta. Toki ihmiskunta on pitkään halunnut luoda kategorioita ja sovittaa maailmaa byrokraattiseen organisoinnin tilaan, mutta mitä enemmän järjestystä elämältään vaatii, sitä stressaantuneempi ja ikävämpi homma se kaikille on. Eriksen julistus vapauttaa meidät tarpeesta luoda sääntöjä, jotka sitovat meitä kontekstista riippumatta ja antaa meille mahdollisuuden löytää tasapaino luovan järjestyksen ja luovan epäjärjestyksen välille. Enää meidän ei tarvitse valita vain jompaakumpaa, vaan voimme hyväksyä todellisuuden sellaisena kuin se on: sotkuinen ja täynnä puhdasta potentiaalia. Tätä potentiaalia havainnoidessa voi huomata, miten kaikkeus on yhtä aikaa sekä järjestyksessä että epäjärjestyksessä, erottamatta ja silti katsottaessa erillään. 

Kyse ei ole mistään kristinuskon kolminaisuusopista, missä jumala on kolme persoonaa, jotka ovat yksi entiteetti. Kyse on siitä, miten sekalainen kokoelma pisteitä on yhdistettävissä monella eri tavalla. Principia Discordia tarjoaa tästä havainnollistavan viiden pikkukiven esimerkin: muodostuuko seuraavista palluroista viisikulmio? Pelkkä kyllä tai ei vastaus ovat molemmat vain osa totuutta. Nämä ”pikkukivet” voi myös yhdistää ristiin, jolloin niistä muodostuu tähti, eikä viisikulmio. Vastaus on siis sekä kyllä että ei: näin ollen virhe ei ole vastauksissa, vaan kysymyksenasettelussa.

[iii]

Vielä paremmin mielestäni diskordianistista käsitystä epäjärjestyksestä ja järjestyksestä kuvaa nelikenttä, missä sekä järjestys että epäjärjestys voivat olla joko rakentavia tai tuhoavia. Diskordianistisen ajattelun mukaan ihmiselle vahingollista on ajatella allaolevan kuvaajan pystyruutujen mukaan joko järjestyksen tai epäjärjestyksen kautta. Sen sijaan voimme valita joko rakentavan tai tuhoavan tulkinnan ja näin ollen löytää tasapainon mielemme järjestykseen pyrkivien taipumusten ja maailman hämmennykseen pyrkivien taipumusten välillä.

[iv]

 

Jos seuraamme siis pelkkää järjestyksen polkua, hyväksymme sen, että yhtäläillä järjestykseen kuin epäjärjestykseenkin sisältyy niin rakentava kuin tuhoavakin puoli. Rakentava ja tuhoava eivät niinkään tasapainota toisiaan, kuin miten tulkinta tasapainottuu, jos hyväksymme sekä järjestyksen että epäjärjestyksen olemassaolon ja valitsemme nimenomaan rakentavan polun tuhoavan polun sijaan. Pyrimme siis tasapainoon rakentavan epäjärjestyksen ja rakentavan järjestyksen välillä.

Jos kuvitellaan epäjärjestys äärimmäiseksi kaaokseksi, mistä oma pää ei saa otetta ja sitä vain heittelehtii virran vietävänä tietämättä tulevasta, kaaoksen olemassaolon hyväksyminen saattaa olla haasteellista. Mutta jos hyväksytään se tosiasia, että virran vietäväksi on joskus pakko heittäytyä, jotta sitä voi ymmärtää – eli esimerkiksi luoda taidetta tai tiedettä, kuten Eriksen julistus vihjaa – näyttäytyy kaaos paljon hedelmällisemmältä maaperältä rakentavan järjestyksen luomiselle. Jotta tutkija voi kirjoittaa raportin tutkimusmatkastaan, on se jäsenneltävä luettavaksi ja ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi sekä pyrkiä viittaamaan aiempaan tutkimukseen ja todellisuuden ymmärrystapoihin, jotta matkasta olisi hyötyä myös muille. Samalla tapaa myös taiteen lopputuleman voi nähdä raporttina taiteilijan matkasta kaaoksen syvempiin vesiin.

Rakentavaa kaaosta on nähdä ihminen ihmisenä ja unohtaa ne totutut vaatimukset yksilön roolista yhteiskunnassa tai siitä, miltä kenenkin tulee näyttää tai miten käyttäytyä. Jos aiemmat näkökulmat eivät sovi enää yksilön olemuksen tulkintaan, vika ei ole yksilössä vaan näkökulmissa. Mikään tulkintaväline tai näkökulma yksinään ei ole välttämättä tuhoava tai rakentava, kyse on siitä, miten niitä käyttää. Diskordianismi ei ole itsessään yhtään mitään, siinä on kyse siitä, miten sitä käytetään.

Jos siis diskordianismin näkee vain vitsinä, kaaoksen palvontana, trollauksena tai väittelynä, tulee ennen pitkää törmänneeksi oman tulkintansa rajallisuuteen. Jos väittää, että kaaosta on palvottava tavalla tai toisella, on kyse vain illuusiosta. Jos Principia Discordia vaikuttaa pelkältä hassuttelulta, se kannattaa lukea uudestaan. Se, että hyväksyy diskordianistisen maailmantulkinnan olemassaolon ja diskordianistien oman näkemyksen epäjärjestyksen ja järjestyksen luonteesta, ei vielä tarkoita sitä, että sinun on ryhdyttävä kutsumaan itseäsi diskordianistiksi. Kaikki olennot multiversumissa ovat oman elämänsä paaveja ja meillä kaikilla on sokeat pisteemme. Usein oma ärsyynnys ja hämmennys antavat vihjeitä oman käsityskyvyn rajallisuudesta, johon tutustuminen ei tarkoita sitä, että joutuu luopumaan omista periaatteistaan. Periaatteisiin ei kuitenkaan kannata sokeutua ja siksi niiden jatkuva tutkiminen ja omien rajojen koettelu voi tehdä hyvää. Myös siinä rakentavassa mielessä.

Tämän vuoksi väitän, että diskordianismi ei ole kaaoksen palvontaa. Diskordianismi on todellisuuden palvontaa sellaisena kuin se on. 

Essi E. Essi,

TES ry:n puheenjohtaja,

Hän Joka Etsii Änensä

Viitteet:

---

[i] Principia Discordia s.00008-9

[ii] Olen myös itse kirjoittanut maisterin opinnäytetyöni suomalaisista diskordianisteista. Gradu on luettavissa osoitteessa http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201206085940.

[iii] Principia Discordia s.00054

[iv] Principia Discordia s.00063